Suorittaminen, suoriutuminen ja suosio

Suorittamisen paine alkaa aikaisin. Sen lonkerot uivat elämäämme jo silloin, kun ympärillämme vertaillaan, kuka taaperoista on oppinut kävelemään ensimmäisenä tai montako lausetta osaamme puhua. Jatkamme suorittamista usein hamaan hautaan asti enemmän ja vähemmän tietoisina taipumuksestamme. Suorittaminen on inhimillistä. Huomaan sitä itsessäni ja näen sitä ympärilläni kaikkialla.

Ajatusrinki-blogi-suorittaminen-web.jpgSuorittamiseen vaikuttaa halumme olla hyödyksi, toiveemme siitä, että tuotamme maailmaan iloa ja tavoitteemme tehdä elämästä yhä parempaa itsellemme ja muille. Tiettyyn pisteeseen asti suorittaminen ja sitä seuraava positiivinen suoriutuminen tuovatkin tyytyväisyyttä ja lisäävät energiaa. Suorittamisella on kuitenkin kääntöpuoli. Liikasuorittaminen voi olla merkki siitä, että meillä on pyrkimys oman olemassaolomme oikeuttamiseen tai ”ostamiseen”, rakkauden nälkämme tyydyttämiseen, hyväksynnän tarpeemme ruokkimiseen ja itsemme (etenkin itse itsellemme) kelvollisiksi todistamiseen.

Joskus suorittamisessa voi olla yksinkertaisesti kyse myös siitä, että kuvittelemme ehtivämme enemmän ja suoriutuvamme suuremmasta määrästä meitä aidosti innostavia ja kiinnostavia tehtäviä kuin todellisuudessa on meille hyväksi tai mahdollista.

”Mitä sinä teet?” -kysymyksestä ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen

Monille ihmisille on tyypillistä identifioitua vahvasti esimerkiksi oman ammattinsa kautta. Määrittelemme toisinsanoen itsemme sen mukaan, mitä (työtä) teemme. Samaistumme työhömme ja ansioihimme. Ja mitä enemmän teemme työtä tai kuta paremmin siinä suoriudumme, sitä onnistuneemmiksi ja paremmiksi koemme itsemme ihmisinä. Suoriutumispaineita liittyy työn ohessa myös muihin tekemisiin: sosiaaliseen suosioon, vanhemmuuteen, urheiluun, taidollisiin harrastuksiin, opintoihin ja lapsilla koulumenestykseen.

Omien suoritusmekanismien ja niiden taustalla olevien syiden selvittäminen edesauttaa liikasuorittamisesta vähitellen luopumisessa. Syvällä suorittamisen ytimessä voi lymyillä arvottomuus. Saatamme ajatella, että vain suoriutuminen takaa arvomme. Usein arvottomuus kumpuaa jo lapsuudessa koetuista kohtaamisista, joissa ei ole tullut nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Olemme voineet kokemukseen pohjautuen muodostaa myös aikuisiässä uskomuksen, että yhteisölle arvokkain on yksilö, joka suorittaa eniten – se josta on eniten hyötyä muille.

Ihmisiä välineellistävissä päämäärätavoitteisissa tehtävissä yksilö tulee sivuutetuksi, kun oleelliseksi arvotetaan hänestä saatava hyöty. Työssään tai suorituksissaan kiitosta keräävä ihminen voi kokea tulevansa arvostetuksi välillisesti, mutta saattaa siitä huolimatta tuntea itsensä ohitetuksi. Suorittamisen tarve ei hellitä, koska ihminen teon takana, ihminen itse, ei ole tullut kohdatuksi ja arvostetuksi.

Hyödyttömyys on harjaa

Jos arvo mitattaisiin ulkoisina suorituksina: bruttokansantuotteistettuina tuotteina ja palveluina, ei pienillä lapsilla, vammaisilla, sairailla tai vanhuksilla olisi juurikaan arvoa. Ei myöskään eläimillä, lukuunottamatta ”hyöty”eläimiä. ”Ei-hyödylliset” ihmiset ja olennot ovatkin kautta historian joutuneet kokemaan erilaisissa tilanteissa kaltoinkohtelua ja ohittamista.

Me kaikki aloitamme välineellistävän ja epäinhimillisen hyötymittariston näkökulmasta ”ei hyödyllisinä” ja päätämme elämämme samoin. Siinä välissä kohoamme joskus omissa kuvitelmissamme kunniakkuuden kukkuloille ja uhoamme.

Ei hyödyllisyys on loppujen lopuksi kuitenkin harhaa. ”Ei hyödyllisiksi” leimatut avaavat esimerkiksi mahdollisuuden oppia rakkautta, kärsivällisyyttä, lempeyttä ja hellyyttä. Uskon, että meidän korkeimmat hyveemme kouliintuvat ja tulevat esille suhteessa seikkoihin, ihmisiin ja tilanteisiin, joiden äärellä olemme avuttomia ja joita emme voi helposti käyttää omaksi eduksemme. ”Ei hyödyllisiksi” leimatut ihmiset, asiat ja tilanteet tuovat usein iloa, kauneutta, lämpöä ja viisautta tehokkuusvaatimusten keskelle. ”Ei hyödylliset” muistuttavat ihmiselämän hauraudesta ja tuon haurauden keskellä kukkivasta ihmeestä.

Kun jossain vaiheessa sinä tai minä ehkäpä väistämättä kuvittelemme olevamme hyödyttömiä muille, emme sitä todellisuudessa koskaan ole.

Kukaan ei ole hyödytön eikä mikään ole vailla arvoa

Kun mittaamme maailmaa, toisiamme ja itseämme ulkoisen aineellistettavan ja helposti käsitettävän hyödyllisyyden perusteella, kaikista ja kaikesta tulee meille vain välineitä kulloinkin keksimiemme tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos tavoite sijaitsee tulevaisuudessa, elämme tavoitetta varten emmekä tässä hetkessä. Emme näe tämän hetken, itsemme ja toistemme arvoa. Hyväksikäyttö ja riisto valtaavat silloin alaa. Paitsi että riistämme muita, riistämme myös itseämme. Koska olemme kiinnittyneitä omiin kuvitelmiimme ja uskomuksiimme siitä, miten asioiden kuuluisi olla, tai miten niiden kuuluisi mennä, emme ehkä huomaa muita mahdollisuuksia, joita todellisuus voisi meille tarjota.

Ihmisen tai minkään muunkaan olennon arvo ei ole ”hyvässä työssä” tai hyödyssä. Maailma on jo hyvä työ. Päämäärä, joka on toteutunut ja toteutuu jokaisessa hetkessä edelleen. Teisti/Panenteisti (eli Jumalaan uskova) kutsuisi kaikkea maailmassa ilmenevää tarkoituksella luoduksi. Kaikella on itseisarvo luotuna. Tarkoituksena sinänsä. Ateisti ei pohjaa näkemyksiään luomiseen tai tarkoitukseen. Silti maailma voi olla hänelle yhtä lailla arvokas ja toteutunut ”päämäärä”. Teisti ja ateisti voivat yhtyä ajatuksissaan siinä, että molemmille maailma on ihme. Kivi on ihme. Kukka on ihme. Koira on ihme. Ihminen on ihme.

Ja aito ihme on aina mittaamattoman arvokas.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s