Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Usko, toivo ja rakkaus

Lisätty 20.02.2016

Tässä tekstissäni pohdin uskoa, toivoa ja rakkautta ihmisen ominaisuuksina ja niiden merkitystä. Ihmisellä on synnynnäinen potentiaali luottaa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja kokea lämpöä sekä rakkautta. Uskon, toivon ja rakkauden avulla ihmiset rakentavat ympäröivää todellisuutta epäuskosta, epätoivosta ja rakkaudettomuudesta huolimatta. Se heijaste, jota katselemme todentuneena katukuvassa ja kulttuurina ympärillämme, toteutuu kuitenkin ensin sisällämme.

 

Toivo lepää uskon varassa ja päinvastoin. Jos meillä ei ole tietoa ja varmuutta, meillä on usein kuitenkin jokin ajatus siitä, miten toivoisimme asioiden olevan tai millaisiksi toivoisimme niiden tulevan. Mikäli emme usko toivomme perustana olevaan mahdollisuuteen, katoaa toivoltamme pohja. Toiveikkuus kasvaa uskon tai vähintäänkin uskottelun maaperässä.

Maailma ja ihmiskunnan historia voivat näyttää synkiltä, mutta siitä huolimatta väitän, että vahvemmin kuin varjoihinsa, ihmiskunta on kietoutunut valoonsa. Ihmiskunta uskoo hyvyyteen ja siihen, että ongelmat ovat ratkaistavissa. Motivoidumme kerta toisensa jälkeen nousemaan ja toimimaan itsemme ja toistemme hyväksi. Halu kehittää uutta merkitsee toiveikkuutta siitä, että unelmat, joita kehitämme mielissämme, voivat muuttua todellisuudeksi myös materiassa. Uudet lääketieteelliset keksinnöt, teknologiset ratkaisut, liikenne, arkkitehtuuri ja koulutus ottavat harppauksia eteenpäin. Vaikka jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, haasteet eivät kuitenkaan lopu. Toivoa tarvitaan aina.

 

Toivo sytyttää intohimon

Toivo vahvistaa uskoa hyvään ja auttaa meitä elämään rakkaudellisesti sekä synnyttämään uutta. Teologi Jürgen Moltmann (1993, s.35) on kirjoittanut: ”Toivo sytyttää intohimon siihen, mikä on mahdollista.” Toivo ei läheskään aina perustu sen hetkisiin olosuhteisiin eli siihen, mitä todellisuudessa näemme tai tunnemme, mutta se pohjautuu silti todellisuuteen. Toivo perustuu niihin ajattelumme rajoissa oleviin mahdollisuuksiin, joihin uskomme todellisten kokemustemme perusteella.

Moltmannin mukaan toivo ei ole epärealistista, vaan realismia, sillä se hyödyntää tässä hetkessä näkemiämme mahdollisuuksia tulevaisuuden rakentamisessa (1993, s. 25). Toiveikas ihminen on siis harvoin vain pilvilinnoja rakenteleva epärealisti, vaan hän toimii rohkeasti nykyhetken tarjoamin mahdollisuuksin luottaen prosessiin, jossa syntyy uutta.

Kykenemme uskomaan tulevaisuuteen, jonka on mielestämme mahdollista todentua, vaikka se ei olekaan todellisuutta vielä tässä ja nyt. Uskoessamme vahvasti, mielemme todellisuudessa toiveemme on jo ainakin osittain totta. Ja koska toivomamme asia on totta mielessämme, luotamme, että se voi toteutua myös mielemme ulkopuolella. Uskomme esimerkiksi kykenevämme parantumaan, uskomme voivamme löytää rakkautta menetyksen jälkeen, uskomme löytävämme ratkaisuja ympäristöongelmiin tai uskomme rauhan mahdollisuuteen. Syvällä sisimmässämme hädän hetkelläkin uskomme onneen. Täysin toivoton ihminen nimittäin luhistuu ja menettää halunsa yrittää sekä voimansa elää. Se, että tuemme toistemme toiveikkuutta, on äärimmäisen tärkeää.

 

Epätoivokin kumpuaa toivosta

Epätoivo kumpuaa toivosta, jonka haluaisimme täyttyvän, mutta jonka uskomme, pelkäämme tai tiedämme jäävän vaille täyttymystä. Kykymme toivoa voi siis aiheuttaa meille myös suurta tuskaa. (Moltmann 1993, s.23) Parantumaton sairaus tai läheisen ihmisen menettäminen ja monet muut elämäntarinamme kipukohdat aiheuttavat yleensä syvää surua ja joskus myös toivottomuutta.

Toivon puute aiheuttaa epätoivon lisäksi osattomuutta ja kyynisyyttä. Toivon menettämisestä saattaa seurata vihaa ja viha puolestaan voi ajaa ihmisen toimimaan tuhoavalla tavalla. Toivo on myös identiteetin rakentamisen väline. Toivoa ylläpitävien nuorten tulevaisuus on lupaavampi kuin niiden, jotka eivät usko omiin mahdollisuuksiinsa. (Suarez-Orozco et al. 2001) Muserrettu, vähätelty ja arvosteltu ihminen voi särkyä niin ettei hän kykene toimimaan itsensä saati muiden parhaaksi.

 

Rakkaus on uskon ja toivon polttoaine

Rinnallakulkeminen ja jossain sopivassa hetkessä toivon tarjoaminen voivat tuoda lohtua. Se, että saamme apua emmekä joudu kohtaamaan elämän tragedioita yksin, auttaa jaksamaan. Kun oma toivomme on hukassa, voimme tarttua toisen ihmisen ojentamaan toivoon. Meillä kaikilla on vuoronperään rooli kummallakin puolella – toivon vastaanottajina ja toivon lahjoittajina.

Kokemamme rakkaus ja näkemämme kauneus auttavat meitä ylläpitämään uskoa ja toivoa suhteessa muihin ihmisiin ja tulevaisuuteen. Saamamme rakkaus auttaa meitä rakastamaan itseämme ja heijastamaan hyväksyntää myös ulospäin. Rakkaus onkin uskon ja toivon polttoaine.


Kirjallisuus:

- Moltmann Jürgen, Theology of Hope. Kirja on julkaistu 1967, uudistettu painos 1993. First Fortress Press.
- Suarez-Orozco, Children of Immigration. 2001. Cambridge: Harvard University Press. Viittaus Mirja Tytti Talib artikkelista: Oppilas moniarvoisessa ja -kulttuurisessa Suomessa. Artikkeli julkaistu 2005 kirjassa Uskonnonopetus uudella vuosituhannella. Kirjapaja.

 

TILAAMALLA UUTISKIRJEEN SAAT TIETOA TULEVISTA TAPAHTUMISTA

*:llä merkityt kentät ovat pakollisia.

Taiteelli